Joskus näin hyviä unia

Olisin paljon ehjempi, jos en jatkuvasti näkisi todella pahoja painajaisia. Huonompina aikoina nään niitä joka yö tai vähintään joka toinen yö yhden tai useamman viikon ajan. Hyvä mieli yleensä tyssää siihen että nään pahan unen.

Pahin uni on yleensä sellainen, että minua petetään suoraa silmieni edessä eikä avomiestäni tunnu kiinnostavan että minä nään. Toisenlainen paska uni on sellainen, että hän kertoo rakastuneensa johonkin toiseen ja että he ovat tapailleet jo pitkän aikaa. Herään aina omaan itkuuni tai siihen että olen kauttaaltani märkä hiestä, enkä unien jälkeen halua enää nukkua. Joskus kun olen jatkanut nukkumista, sama painajainen on jatkunut pahempana ja johtanut pahempiin tunnetiloihin.

Kun herään itkien, minun on pakko päästä kertomaan unista miehelleni. Eikä se edes helpota, ellei mieheni ole vieressä nukkumassa. Silloin pystyn käpertymään hänen viereensä ja jatkamaan unia: mitään pahaa ei ole tapahtunut ja hän on tässä minun vierelläni. Viestitellessä asiat vain kärjistyvät ja minulle jää fiilis että minua tosiaankin petetään tai ollaan jättämässä.

Kuten jo sanoin, minun olisi niin paljon helpompi selvitä elämästä jos en näkisi tällaisia unia. Tänä aamuna näin todella pahan sellaisen ja heräsin sanoihin "ei kukaan sinua halua". Eilen näin kanssa pettämisunta. Saa nähdä miten pitkän aikaa näitä taas näen.

Älkää jättäkö

Mä olen ehkä maailman epävarmin ihminen.

Mulla on ollut sellaisia kausia, että olen tuntenut itseni vähempiarvoiseksi kuin muut. Yleensä se on mennyt ohi ja olen tiedostanut sen että nuoren naisen elämään tällaiset asiat vain kuuluvat. Nyt tämä kuitenkin alkaa olla jo sitä luokkaa että mä en ehkä kykene enää ajatusteni kanssa olemaan normaalisti. Mä itken tosi paljon, päivittäin. Ja mä itken koska mä luulen menettäväni kaiken mulle tärkeän koska olen inhottava, tylsä ja kaikinpuolin paska ihminen. Rumakin kaikenlisäksi ja sairas monin tavoin. 

Kun itseään ei osaa arvostaa, miten voi arvostaa muita. Miten itsestään voi antaa rakkautta ja hyvyyttä muille kun sitä ei riitä itsellekään? 

Menettämisen pelko voi olla juuri se syy miksi menettää. Ja menettämisen jälkeen pelkää vielä enemmän.

Näistä asioista lähimmille puhuminen tuntuu todella vaikealta koska ajattelen kuulostavani typerältä ja luovani vain enemmän pahaa mieltä muille (tai siis en halua menettää ketään sen takia että olen jatkuvasti surullinen). Surullinen minä jokatapauksessa olen, kokoajan. 

Kirjoittaminen vähän helpotti. Kiitos.

Ei otsikkoa

Mä yritin miettiä miten avautuisin tästä asiasta mutta en enää pysty siihen. Mä en enää pysty kuvailemaan sitä miltä mun pään sisällä tuntuu ja miksi se on siihen tilaan joutunut. Mä kerran yritin, lopputuloksena isäni katkaisi välini minuun. Valehtelisin jos sanoisin etten anna kenenkään työntää minua samalla tavalla pohjalle koska annan sen tapahtua kokoajan.

Tämän kappaleen sanat kertovat oikeasti siitä miltä musta tuntuu.

You've got a hold of me

Don't even know your power

I stand a hundred feet

But I fall when I'm around you

Show me an open door

Then you go and slam it on me

I can't take anymore

I'm saying baby

Please have mercy on me

Take it easy on my heart

Even though you don't mean to hurt me

You keep tearing me apart

Would you please have mercy, mercy on my heart

Would you please have mercy, mercy on my heart

I'd drive through the night

Just to be near you baby

Heart open, testified

Tell me that I'm not crazy

I'm not asking for a lot

Just that you're honest with me

My pride is all I got

I'm saying baby

Please have mercy on me

Take it easy on my heart

Even though you don't mean to hurt me

You keep tearing me apart

Would you please have mercy on me

I'm a puppet on your strings

And even though you got good intentions

I need you to set me free

Would you please have mercy, mercy on my heart

Would you please have mercy, mercy on my heart

Consuming all the air inside my lungs

Ripping all the skin from off my bones

I'm prepared to sacrifice my life

I would gladly do it twice

Consuming all the air inside my lungs

Ripping all the skin from off my bones

I'm prepared to sacrifice my life

I would gladly do it twice

Oh, please have mercy on me

Take it easy on my heart

Even though you don't mean to hurt me

You keep tearing me apart

Would you please have mercy on me

I'm a puppet on your string

And even though you got good intentions

I need you to set me free

I'm begging you for mercy, 

mercy

Shawn Mendes - Mercy

Sylkäisin tyynylleni

Lääkäri määräsi minulle näitä sinisiä tabletteja. Ei kertonut niistä sen enempää kuin että vahvoja ovat. Hyvä, jatkuva kipu siis lähtee. Tai ei se lähde vaan kipukynnykseni nousee tämän sinisen ansiosta.

Luin netistä lääkkeestä. Kauhukertomuksia. Tahtoisin soittaa lääkärille: "En halua tätä kiitos". Tiedän kuitenkin mikä olisi seuraava vaihtoehto ja tämä tuntuu helpommalle. Toisaalta taas tämä saattaa olla raskain lääkekuuri minkä koen.

Otin lääkkeen ja odotin simahtavani puolentoista tunnin kuluttua kuten netissä jotkut olivat kertoneet. En nukahtanut, nukuin itseasiassa normaalia huonommin. Heräilin ja hourailin itsekseni. Tajusin kuitenkin hourailevani joten aivan sekaisin en voinut olla. Seuraava päivä oli melko normaali. 

Otin lääkkeen toisen kerran ja odotin josko tänään lähtisi "taju kankaalle", kuten netissä kertoivat. Ei lähtenyt. Nukuin entistä huonommin ja suun kuivumisen takia unessa yskin. En tiedä yskinkö oikeasti mutta havahduin siihen että sylkäisin tyynylleni ja painoin pääni takaisin klimppilätäkön viereen. Mietin tilannetta muutaman sekunnin mutta nukahdin uudestaan. Aamu ei ollut vaikea. 

Työpäivä eteni ja pyysin työpariani ajamaan autoa. Syyn kertominen hengästytti. Nyt kun kissa on nostettu pöydälle, hänkin ymmärtää miksi nojailen seiniin ja meinaan nukahtaa autossa. Olo meni päivän mittaa huonommaksi: krapulaisemmaksi, humalaisemmaksi. Päässä huojui. Jalat meni tunnottomiksi. Tuskan hiki.

Tulin kotiin ja söin jäätelöä. Aloin nukkumaan ja nukunkin hyvin pitkät päiväunet, välillä heräillen herätyskelloon ja siirtäen sitä eteenpäin 20 minuutilla. Kolmen jälkeen keitin kahvit ja lähdin tallille. Auton rattiin meneminen pelotti, mutta fiilistä nostava musiikki antoi voimaa ajaa. Tallilla pahaa oloa ei muistanut. Huimaus tuli vasta kotiovella. Kuten kaikki muutkin oireet. 

Otin kolmannen lääkkeen tänäiltana ja mietin vain, mitä ensiyönä tapahtuu.

Ei otsikkoa.

Istun suihkun lattialla. Kuuma vesi helpottaa aina. Olen eilen tajunnut että hän on siellä, kahden tunnin ajomatkan päässä Kainuun prikaatissa. Yritän olla onnellinen hänen puolestaan mutta oikeasti minusta tuntuu siltä, että sisälläni olisi kiviä. Isoja, painavia ja teräviä kiviä. Hän on mielummin siellä kuin täällä. 

Nousen suihkusta. En tiedä kauanko olen istunut siinä lattialla mutta tiedän etten voi jäädä sinne. Lasken kymmenestä alaspäin ja nousen nollan kohdalla. Ylös nouseminen on helppoa kun päättää, että nollan kohdalla on noustava. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Paha olo tulee takaisin voimakkaammin. Yleensä paha olo on lähtenyt kokonaan suihkussa, mutta yleensä onkin kyse vain krapulasta. Toivon todella että tämäkin olisi vain krapula. Ohimenevä aamupahoinvointi. 

Olen juuri taistellut itseni ylös pohjalta jossa lymysin vähän aikaa sitten. Tunsin hetken aikaa itseni vahvaksi ja pysäyttämättömäksi mutta nyt jokin sieltä alhaalta saa otteen ja yrittää vetää minua mukaansa. Se on saanut jo otteensa nilkkani ympäri ja pian se on jo kurkussani kiinni. Minä tiedän sen. Sängystä ylös nouseminen on taistelua, suihkusta ylös nouseminen on taistelua. Luulen että tämän kirjoitettuani jään tähän lattialle istumaan. Yleensä siksi, että kani saisi seuraa mutta nyt sekin on häkissä arestissa. Se pissi minun päälleni äsken. Ilkeä piru.

Eilisaamuna en pystynyt syömään mitään. Oli paha olla. Nyt olen puoliltapäivin saanut kaksi desiä appelsiinimehua alas. On vähän nälkä, mutten tiedä mitä söisin. Mikään ei maistu. Kurkussa on yksi iso ja terävä kivi. Rinnassa on yksi iso ja terävä kivi. Hartioiden päällä on kiviä. Kaikkiaalla on kiviä.

Minulta on kaikki kaunis viety käsistä

Olen ollut useasti niin väärässä

Älä lopu, elämä

Vielä lähipäivinä

Kanna minut sylissäsi yli surujen

Kanna minut silloin, kun yksin jaksa en 

Kanna minut, mä en koskaan löydä perille

Niinkuin kyynel poskelle

Minä kuulun sinulle

-Jippu                                  

                          

Ärsyttää

Ärsyttää seistä tyhjän päällä.

Ärsyttää olla yksin.

Ärsyttää asua kotona.

Ärsyttää nukkua yksin.

Ärsyttää tietämättömyys.

Ärsyttää hajamielisyys.

Ärsyttää unohtelu.

Är-syt-tää.

Ärsyttää näyttää muille oma ärsyyntyneisyys. Ihmiset luulevat, että tahallaan olen inhottava ja ikävä ihminen. Mä vaan en osaa peittää tunteinani samoin kuin joku toinen. Kestä tai ole kestämättä, kyllä tämä ohi menee. Joskus.

Se, että osaan näyttää tunteitani/en osaa peittää tunteitani ei ole negatiivinen asia. Tosin tilannetaju huomioon ottaen. Joka tapauksessa koen tärkeäksi oman psyykeen kannalta, että tunteita on näytettävä, jos ei ihmisille niin viimeistään paperille. Tässä tapauksessa koneelle. Tai no, olen mä paperillekin tunteitani purkanut. Mulla on se kiva kalenteri missä lukee kaikenlaista. 

Mulla sattuu kuitenkin olemaan niin pieni pinna ja sellainen luonne, etten pysty pitämään asioita niin kauan sisällä, että kirjoittaminen olisi paras vaihtoehto. Muutenkin kirjoittaminen helpottaa vain vähän. Se, että voisin huutaa naama punaisena ja hakata ja potkia jotakin auttaisi paljon enemmän. Tai se, että pääsisin ratsastamaan. Ei siinä mielessä että purkaisin vihani hevoseen vaan siinä mielessä, että asiat unohtuisi ja mieli kohenisi. Ainakin hetkeksi.

Nyyh. Tykkään Antti Tuiskun Pyydä multa anteeks kunnolla -biisistä. Kalle ei anna kuunnella. Ihan ymmärrettävää

Laitan näitä heppakuvia koska fiilistelen. Ei ärsytä niin paljoa.

Hävitin tietokoneeni

Hyvä minä. Täydellistä. Hävitä vaan tietokone ei sitä mihinkään tarvitse.

Kirjoitan tämän äitini ipadilla. En tiedä onko pahempi kokemus kun omalla puhelimella kirjoittaminen.

Minua harmittaa aivan älyttömästi jo pelkästään koneen häviämisen lisäksi se, etten ole päässyt tänne kirjoittamaan. Kirjoitusten aikana odotin oikeasti hyvää hetkeä kirjoittaa, ja kokeiden jälkeen on tapahtunut mielessä ja mielen ulkopuolella niin paljon. No, harmi.

Lähinnä suurin stressin aiheuttaja tällä hetkellä on vanhempien luona asuminen. Saatan kuulostaa teinille näin sanoessani, mutta totta se on. Ei sitä parin vuoden itsenäisen asumisen jälkeen helposti totu yhteisiin ruoka-aikoihin tai siihen, että aina pitää ilmoittaa minne menee. Miksi?!

Nämä arjen asiat eivät edes ole pahinta täällä asumisessa. Mä olin unohtanut, miten huonot välit meillä oikeastaan oli vanhempien kanssa ennen muuttoani. Ei se ollut niin vahva lukioaikana, kun vierailin viikonloppuisin mutta nyt se tuntuu taas palanneen. On kuitenkin ehkä parempi, etten pui sitä asiaa tässä sen enempää. Siellä on varmasti joku lukemassa, joka tietää mistä puhun.

Uunon "jakaminen" tuntuu pahalta. Tiedän mustasukkaisuuteni ja omistushaluisuuteni menevän jo liian pitkälle, mutten oikeasti haluaisi että vanhempani viettävät Uunon kanssa niin paljon aikaa. Olen menettänyt ihmisiä jo elämäni aikana niin paljon, että sen pelko tulee jo oman lemmikin kohdalla. Inhottaa ja itkettää joka kerta, kun Uuno menee mielummin äitini luo kuin minun. Sinä olet minun, tarvitsen sinua ja sinä minua, ole kanssani kiitos. 

Toisaalta mulla menee aika hyvin. Mitä nyt ahdistaa välillä ja pidätän itkua ettei vanhemmat pidä minua yhtä lapsellisena kuin ennenkin. Onhan tunteiden (negatiivisten) näyttäminen hyvin lapsellista ja sitä ei kuulu tehdä. Mä olen kuitenkin saanut töitä aivan ihanasta paikasta enkä anna isin mielipiteiden vaikuttaa. Musta tuntuu hyvältä ja that's it.

Huoh en saa edes kuvia ladattua tähän. Teen sen jotenkin myöhemmin.

Mökö mikä?

Mä haluan ensimmäisenä avata tuota blogin nimeä.

MÖKÖNASSU

Humoristinen

kuvaa kirjoittajaa (ainakin sana mökö)

Keksitty noin viidessä sekunnissa

Outo ja vammanen (kuvaa siis vieläkin kirjoittajaa)

Nolo (edelleen, melko kuvaava)

Ja asiaan. Mä alotin uuden blogin. Ehkä hetken mielijohteesta, mutta toisaalta tämä voi olla ihan hyväkin idea. Pääsenpähän taas oksentamaan ajatukseni tähän ruutuun. Ja tekosyyn ottamaan valokuvia kaikesta turhanpäiväisestä (tai ainakin pyyhkimään pölyt kameran päältä).

Tämänhetkinen elämäntilanteeni on stressaava ja ahdistava. Mulla on yo-kirjoitukset meneillään, muutto takaisin Kuopioon kohta ajankohtainen, työttömyys kalvaa selkäpiissä ja ilmaisten ratsastustuntien loppuminen tuntuu elämän loppumiselta. Tulee ikävä lukiota ja sen tuomaa elämää.

Mun elämää värittää hevoset, kani ja tyhmä poikaystävä (pikkasen vaan tyhmä, ei paljoo). Tämä Uuno-kani tuli mulle joulukuussa. Ja joo, se kusee sohvalle aina sillon tällön, mutta se ei loppujenlopuksi haittaa mua. Uuno on tuonut mun elämään niin paljon iloa ja onnea. Poikaystäväkin sanoo mun näyttävän onnellisemmalta nyt lemmikin omistajana. 

Mä en tosiaan tiedä miten tässä kirjoittamisessa käy. Mä rakastan kirjoittamista ja valokuvaamista, mutta se saattaa jäädä tämän hektisen tilanteeni varjoon. Tai sitten mä opettelen rentoutumaan kirjotusten välillä ja purkaa stressiä kirjoittamalla tänne. 

Piristän itseäni joillakin kuvilla. Viimenen on ehdottomasti oma suosikki!