:)

Kevät on kiireistä aikaa, eikö?

Mulle kuuluu kohtuullisen hyvää. Fressiin liittyminen on antanut vähän uutta puhtia monellakin tavalla: tapaan uusia ihmisiä, saan syyn lähteä kotoa ja mikä parasta, pääsen hikoilemaan. Toisaalta hevosettomuus tuntuu pahalta ja katselen jatkuvasti myytäviä poneja, tiedostaen etten sellaista voi vielä ostaa.

Tiesin, että ensimmäinen näyttö tulisi stressaamaan minua. Näyttöön on viikko aikaa ja minä en edes vielä tiedä pystytäänkö sitä järjestämään minusta riippumattomista syistä. En edes jaksa puida asiaa tämän enempää koska se ahdistaa minua niin paljon.

Avustamis- ja asiointikurssi päättyi (vaikka se työharjoittelu vielä jatkuukin) ja viikko sitten alkoi tekstiilihuollon kurssi. Olen tosi innoissani tästä kurssista ja motivaatio nousi tähtiin! Minusta tuntuu koko ajan enemmän ja enemmän siltä, että siivooja (tai kodinhuoltaja...) minusta pitääkin tulla. Kuulostaa varmasti oudolta. "Miksi kukaan haluaa siivoojaksi kun tarjolla on niin paljon kaikkea muutakin työtä? Eikö ylioppilaan kannattaisi lähteä yliopistoon kouluttautumaan eikä tuudittautua siivoojaksi."

Voin olla siis ylpeä itsestäni koska olen vihdoin löytänyt alan joka minua kiinnostaa. Tai eihän se unelma omasta hevostallista katoa varmasti koskaan mutta tärkeintä on että joku muu ala kiinnostaa edes tämän vertaa. 

Suodatin yllättävän positiivista tekstiä. Tämä teki selvästi minulle hyvää. Niin kuin tämä pupukin.

Minä oon paras

Haluaisin olla hyvä kaikessa.

Työssä ja koulussa,

Kaninomistajana,

Ratsastajana,

Avovaimona,

Ystävänä,

Tyttärenä ja sisarena,

Kummina.

Nyt aloinkin miettimään, miksi listasin nuo asiat juuri tuossa järjestyksessä. Pitäisikö jonkin asian olla ennen toista. Saanko ajatella omia harrastuksia ja lemmikkiäni ennen miestäni? Miksi kummipoika tulee viimeisenä?

Kaikkeen ei millään voi antaa sataa prosenttia. Ei millään. Aamulla tunsin pahaa omatuntoa siitä etten ole näin hyvällä kelillä pihalla, mutten halunnut mennä pitkäksi aika pihalle sillä kani jäisi yksin. Se on muutenkin tosi yksinäinen ilman kanikaveria.

Monet selvästikin ajattelee että mietin kaniani liikaa. "Kyllä se nyt yön yli pärjää kuhan on heinää ja vettä", joo pärjää. Eläimen saakin lain mukaan jättää 24 tunniksi ilman valvontaa kuhan on ruokaa ja vettä tarjolla. Ihmettelen vain sitä että kukaan ei sano koiran omistajalle noin. Miksi kanin pitää pärjätä mutta koiran ei tarvitse? Okei, kanisaarna saa riittää mutta sanompahan vaan että yksinään asusteleva kani tarvitsee ihmisen läsnäoloa ja seuraa yhtä paljon kuin koirakin. Kani ei vain näytä ikäväänsä samalla tavalla, se mököttää ja murjottaa kun sitä ei olla hellitty tarpeeksi.

Se siitä. Haluaisin nyt panostaa myös kouluun ja ylipäätään siihen että saisin ammatin itselleni. Tiedän että koulu helpottuu niiiin paljon kun tämä vanhusten paapominen loppuu. Sen jälkeen voin tehdä omalla työpaikalla kaikki työharjoittelut ja näytöt eikä tarvitse stressata sen enempää.

Ei minua sinänsä vanhustyö kiinnosta mutta mennään nyt loppuun asti kun on leikkiin ryhdytty. Eikä koulua voi mennä sieltä mistä aita on matalin vaikkei niin paljoa kiinnostaisikaan. Niin on opetettu. Kaikki ei voi olla aina kivaa ja töitä tehdään kun töitä tarjotaan.

Vuosi sitten täällä näytti tältä.

Tänään täällä näyttää tältä. (Sotkuiselta siis)

Hyviä tuulia

Kevät tulee.

Aurinko alkaa lämmittämään ja toppatakit voi jo viedä varastoon. Tulee uutta intoa ja puhtia elämään. Tekee mieli siivota ja sisustaa, ulkoilla ja nähdä ystäviä. 

Toisaalta kevät on aina sitä sekavaa ja kiireistä aikaa. Tasan vuosi sitten minun stressikiertoni ja niin sanottu alamäki alkoi. Vuosi sitten kirjoitin itseni ylioppilaaksi ja muutin Kuopioon hetkeksi vanhempien luokse. Ja mies lähti Kajaaniin.

Tämä kevät on täysin erilainen mutta silti niin samanlainen. Kaikkea uutta on tulossa, muutoksia. Oman työpaikan sesonkiaikaan mahtuu myös näyttö ja toinen kurssi päällekkäin. Tietysti siinä samassa rytäkässä pitäisi katsella uusia vuokra-asuntoja ja vähän kaikkea muutakin. ;)

Mä en vieläkään ole täysin varma, onko tämä ala juuri minulle sopiva. Toisaalta kotisiivous tuntuu hyvältä ja jäisin sinne mielelläni mutta juuri tämä kevät vanhusten palvelutalossa on se mikä minua ahdistaa ihan suunnattomasti: en osaa, en pysty enkä ole tarpeeksi hyvä.

Toisaalta tämä kevät ja aurinko antaa voimaa taistella kolmen kuukauden työharjoittelun ja näytön läpi. Sitten voin hengähtää ja jatkaa opiskeluja ihan vain omalla työpaikalla. Helposti ja näppärästi. Toivottavasti ensi vuoden alusta minua voi kutsua jo kodinhuoltajaksi.

Tää on mun lempparikuva niin laitan nyt tän. Hyvää kevättä!

Joskus näin hyviä unia

Olisin paljon ehjempi, jos en jatkuvasti näkisi todella pahoja painajaisia. Huonompina aikoina nään niitä joka yö tai vähintään joka toinen yö yhden tai useamman viikon ajan. Hyvä mieli yleensä tyssää siihen että nään pahan unen.

Pahin uni on yleensä sellainen, että minua petetään suoraa silmieni edessä eikä avomiestäni tunnu kiinnostavan että minä nään. Toisenlainen paska uni on sellainen, että hän kertoo rakastuneensa johonkin toiseen ja että he ovat tapailleet jo pitkän aikaa. Herään aina omaan itkuuni tai siihen että olen kauttaaltani märkä hiestä, enkä unien jälkeen halua enää nukkua. Joskus kun olen jatkanut nukkumista, sama painajainen on jatkunut pahempana ja johtanut pahempiin tunnetiloihin.

Kun herään itkien, minun on pakko päästä kertomaan unista miehelleni. Eikä se edes helpota, ellei mieheni ole vieressä nukkumassa. Silloin pystyn käpertymään hänen viereensä ja jatkamaan unia: mitään pahaa ei ole tapahtunut ja hän on tässä minun vierelläni. Viestitellessä asiat vain kärjistyvät ja minulle jää fiilis että minua tosiaankin petetään tai ollaan jättämässä.

Kuten jo sanoin, minun olisi niin paljon helpompi selvitä elämästä jos en näkisi tällaisia unia. Tänä aamuna näin todella pahan sellaisen ja heräsin sanoihin "ei kukaan sinua halua". Eilen näin kanssa pettämisunta. Saa nähdä miten pitkän aikaa näitä taas näen.

Älkää jättäkö

Mä olen ehkä maailman epävarmin ihminen.

Mulla on ollut sellaisia kausia, että olen tuntenut itseni vähempiarvoiseksi kuin muut. Yleensä se on mennyt ohi ja olen tiedostanut sen että nuoren naisen elämään tällaiset asiat vain kuuluvat. Nyt tämä kuitenkin alkaa olla jo sitä luokkaa että mä en ehkä kykene enää ajatusteni kanssa olemaan normaalisti. Mä itken tosi paljon, päivittäin. Ja mä itken koska mä luulen menettäväni kaiken mulle tärkeän koska olen inhottava, tylsä ja kaikinpuolin paska ihminen. Rumakin kaikenlisäksi ja sairas monin tavoin. 

Kun itseään ei osaa arvostaa, miten voi arvostaa muita. Miten itsestään voi antaa rakkautta ja hyvyyttä muille kun sitä ei riitä itsellekään? 

Menettämisen pelko voi olla juuri se syy miksi menettää. Ja menettämisen jälkeen pelkää vielä enemmän.

Näistä asioista lähimmille puhuminen tuntuu todella vaikealta koska ajattelen kuulostavani typerältä ja luovani vain enemmän pahaa mieltä muille (tai siis en halua menettää ketään sen takia että olen jatkuvasti surullinen). Surullinen minä jokatapauksessa olen, kokoajan. 

Kirjoittaminen vähän helpotti. Kiitos.