Minä oon paras

Haluaisin olla hyvä kaikessa.

Työssä ja koulussa,

Kaninomistajana,

Ratsastajana,

Avovaimona,

Ystävänä,

Tyttärenä ja sisarena,

Kummina.

Nyt aloinkin miettimään, miksi listasin nuo asiat juuri tuossa järjestyksessä. Pitäisikö jonkin asian olla ennen toista. Saanko ajatella omia harrastuksia ja lemmikkiäni ennen miestäni? Miksi kummipoika tulee viimeisenä?

Kaikkeen ei millään voi antaa sataa prosenttia. Ei millään. Aamulla tunsin pahaa omatuntoa siitä etten ole näin hyvällä kelillä pihalla, mutten halunnut mennä pitkäksi aika pihalle sillä kani jäisi yksin. Se on muutenkin tosi yksinäinen ilman kanikaveria.

Monet selvästikin ajattelee että mietin kaniani liikaa. "Kyllä se nyt yön yli pärjää kuhan on heinää ja vettä", joo pärjää. Eläimen saakin lain mukaan jättää 24 tunniksi ilman valvontaa kuhan on ruokaa ja vettä tarjolla. Ihmettelen vain sitä että kukaan ei sano koiran omistajalle noin. Miksi kanin pitää pärjätä mutta koiran ei tarvitse? Okei, kanisaarna saa riittää mutta sanompahan vaan että yksinään asusteleva kani tarvitsee ihmisen läsnäoloa ja seuraa yhtä paljon kuin koirakin. Kani ei vain näytä ikäväänsä samalla tavalla, se mököttää ja murjottaa kun sitä ei olla hellitty tarpeeksi.

Se siitä. Haluaisin nyt panostaa myös kouluun ja ylipäätään siihen että saisin ammatin itselleni. Tiedän että koulu helpottuu niiiin paljon kun tämä vanhusten paapominen loppuu. Sen jälkeen voin tehdä omalla työpaikalla kaikki työharjoittelut ja näytöt eikä tarvitse stressata sen enempää.

Ei minua sinänsä vanhustyö kiinnosta mutta mennään nyt loppuun asti kun on leikkiin ryhdytty. Eikä koulua voi mennä sieltä mistä aita on matalin vaikkei niin paljoa kiinnostaisikaan. Niin on opetettu. Kaikki ei voi olla aina kivaa ja töitä tehdään kun töitä tarjotaan.

Vuosi sitten täällä näytti tältä.

Tänään täällä näyttää tältä. (Sotkuiselta siis)

Tieni kohti vegaania elämää

Kirjoitin jokin aika sitten ryhtyväni kasvissyöjäksi. Muutamia viikkoja kerkesi kulua ennen kuin oikeasti jätin lihan pois ruokavaliostani. Odotin muuttoa sillä tiesin etten alkaisi vääntämään  omia ruokia kun jääkaappiin olisi jo ostettu ruokaa. Lupasin siis itselleni, että heti muutettuani jätän ainakin lihan pois.

Alku lähti hiljaisesti käyntiin: tein kasvispizzaa ja muita tällaisia hienoja ruokia mitä olin jo valmiiksi suunnitellut. Jääkaapista löytyi vielä maitoa, jugurttia, rahkaa, kananmunia, juustoa.... aika paljon kaikkea. Viikonloppuisin söin liharuokia koska ajattelin etten pystyisi jatkamaan tätä ilman satunnaista lihan syömistä. Näillä tarkoitan lähinnä roskaruokaa, kebabbia (mun heikkous, myönnetään). Alku tuntui kuitenkin hankalalta ja ikävöin mösperiä.

Seuraavaksi tuli ideoiden loppuminen. Ostin paljon valmiskeittoja tai tyrkkäsin kasviksia uuniin. Pysyin kuitenkin suunnitelmassani ja itseasiassa aloin tiputella maitotuotteita pois. Maito vaihtui appelsiinimehuun ja jugurtti kiisseliin, kananmunia ei ole enää jaksanut aamulla edes väsätä joten se jäi ihan luonnostaan pois.

Tässä vaiheessa minun ei kauheasti tarvitse ajatella asiaa. Lihaikävä jäi pois ja vaikka sillon tällöin viikonloppuisin hampurilaisen syön niin se ei vaikuta muuten kuin pahana omatuntona. Pärjäisin siis täysin ilman lihaa jos haluaisin. Hampurilainen on vaan liian helppo mennä ja ostaa. Rahkaakin minulla on töissä mukana koska se on helppo, "halpa" ja täyttävä välipala. 

Tämä on minulle passeli tilanne. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Kukaan ei pakota minua jättämään rahkaa tai hampurilaisia pois ja voin jättää niitä yksitellen juuri silloin kun itse haluan. Olen kerrankin tehnyt jotain viisaasti ja harkiten. Hyvä minä. :)

Ottakaa siitä nyt kaninkoivet. 

Minulle kuuluu hyvää

Viime viikko meni hyvin. Mä en nukkunut pitkiä päiväunia tai vaipunut itsesääliin kotona peiton alla. Mä kävin tallilla ja viivyin siellä kauan, ei ollut edes kiire pois. Mä kävin kahvilla mun serkun kanssa ja vaikka satoikin vettä niin meillä oli ihan mukavaa. Mä lupauduin lähtemään Blockfesteille kaverin mukaan ja mä otin perjantain vapaaksi.

Blockfest muistutti mua siitä mitä mulla joskus oli. Se muistutti myös siitä, miten hyvin mulla kaikki on nyt ja missä jamassa mä voisin olla jos oisin jäänyt siihen samaan tilanteeseen mistä mä lähdin pois. Musiikki oli aivan käsittämätöntä. Mä tanssin ihmisjoukon keskellä silmät kiinni enkä ajatellut mitään muuta kuin sitä tajuttoman hyvää fiilistä mikä mulla oli. Siinä hetkessä olin vain minä ja musiikki. Livemusiikin jälkeen mä näen ja kuulen nämä samat kappaleet ihan eri valossa. Olen siis todella ylpeä siitä että jaksoin lähteä ja olla siellä riekkumassa. Otin iisisti ja menin aikaisin nukkumaan, aamulla en herännyt krapulaan ja söin todella hyvää hotellin aamiaista. Käytin rahoja viisaasti ja säästin itseänikin vaikka olisi mieli tehnyt tanssia ja huutaa läpi koko festareiden. Ansaitsen nyt taputuksen olalle. 

Tämä viikko alkoi ihan hyvin. Töissä nyt tottakai hajotti mutta ei se mitään, niin sen kuuluukin hajottaa aina sillon tällöin. Maanantain ratsastus sujui mallikkaasti ja osasin jopa pitää kouluraippaa käsissäni ilman suurta katastrofia. Tiistaina katsoin salkkareita muutaman jakson. 

Keskiviikko, eli eilinen kääntyikin minua vastaan. Olin nauttinut jo tarpeeksi pitkään joten minua muistutettiin elämän hauraudesta.

Aino ja Pyry mukanani lähdin tallille ratsatamaan Fanttia. Kaikki sujui normaalisti, kunnes Fantti alkoi juoksentelemaan karkuun tarhassa. Katseli minua pilkaten ja otti aina muutaman raviaskeleen kun tulin lähemmäs. Huusin Ainolle että hän toisi namipussin, sillä saisin Fantin varmasti kiinni. 

Aino lähti ja minä jäin seurailemaan Fanttia. Se juoksi ison mustan hevosen taakse. Tämä iso musta on kuuluisa uhittelustaan ja kavioiden nostelusta, joten olin varuillani. Uhittelin hevoselle takaisin, huusin ja heiluttelin riimunarua, koska niin kuuluu tehdä eikä minun kuulu väistää jos se minulle uhittelee. Hevonen ei kuitenkaan väistänyt vaan käänsi näyttäen minulle takapuolensa. Sen sekunnin ajan kerkesin tajuta että nyt se meinaa potkaista ja käännyin pois ottaakseni juoksuaskeleet kauemmas. Tämä uljas musta kerkesi kuitenkin antaa minulle vauhdit persauksiin ja sain täysosuman kaviosta kylkeeni. 

Huusin erittäin oudolla tavalla "aa aaa aaaa" ja Aino kääntyi takaisin tarhan luo. "Tuli potku selkään, soita ambulanssi" minä huusin. Luulin tosissaan että se potkaisi minua selkään ja tuomitsin jo itseni tuhoon. Selkä ei olisi enää entisensä ja jalkani vähintään halvaantuisi. Ei hevosen potkusta voi selvitä pienellä. 

Jalat menivät tunnottomiksi mutta shokin voimalla pääsin kentän penkille istumaan hyvin outoon asentoon. Siinä minä odotin samaisessa asennossa ambulanssin tuloon saakka täristen ja huohottaen. Tallin omistaja ei edes vaivautunut kysymään vointiani tai osoittanut minkäänlaista sympatiaa minua kohtaan. Hän kuitenkin tiesi pitkän aikaa mitä oli tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Myöhemmin vuokrahevoseni omistajalle seliteltiin potkua (hevonen joka potkaisi minua oli siis tallin tuntihevonen) sillä, että kaikki hevoset olivat olleet outoja koska metsässä on luultavasti liikkunut jokin peto. En edes kommentoi tuota väitettä millään lailla. En pysty.

Ambulanssissa oli ihan mukavaa kun sain kipulääkettä ja luvan kuunnella musiikkia. Ei ole varmaan vaikea arvata mitä kuuntelin. Yöksi pääsin jo kotiin ja sairaslomaa annettiin perustein "lonkan ruhje". Pääsin siis todella, todella vähällä ja olen niin kiitollinen että se osui juuri kylkeen eikä selkään. Se peli olisi silloin jo menetetty.

Mulla oli siis sekä suojelusenkeli että Aino mukana matkassa. 

2105

"Jukka Poika

Vesisade

Viinipullo

Ale pubi

Itkonniemen koeajo

Itkua autossa

Tuplajuusto

Uuno-ikävä"

Mä kirjotin näin lauantain kohdalle mun päiväkirjaan. Toi kalenteri on suunniteltu tyhmästi, on liian vähän tilaa viikonlopulle. Juuri niille päiville, kun mun elämässä tapahtuu jotain. Arkipäivinä ei tarvitse käyttää niin paljoa tilaa. Kirjoitan niihin yleensä yhteisen tiivistelmän:" Työpäivät rullaa omalla painollaan. Loppupäivät minä nukun ja odotan yötä, että voin nukkua lisää", tai "Uuno on mun kaveri :) Onneksi mulla on tommonen pieni eläin! <3"

Joidenkin päivien kohdalla on tyhjää. Ei sen takia, ettei mitään kirjoittamisen arvoista olisi tapahtunut (mun kohdalla aina on joku kirjoittamisen tai kertomisen arvoinen juttu) vaan sen takia, etten muista mitä silloin tapahtui. Too bad.

Uuno oli aika söpö vauvana. 

Työmyyrän työhöpinää

Asiat, joista työssäni pidän:

Saan ajaa autoa päivittäin (t. ihminen joka ei koskaan ole sellaista omistanut)

Pareittain työskentely

Mukava työporukka, vaikka aika suuri sellainen onkin

Ylemmälle taholle ei pelota mennä puhumaan ja palkollisille puhutaan mukavasti

Kaikki päivät on niin erilaisia just sen takia, että eri kodeissa käydään 1-6 viikon välein + keikat

Ite siivous ei oo mulle koskaan ollut ylitsepääsemätöntä

Ja kotien siivous terävöittää silmää omassakin kotona, pysyy kämppä siistinä

Asiakkaiden lemmikit <3 (tää on parasta)

Ei ole kokoajan hoppu ja kiire, saa tehdä hommansa rauhassa ja näin varmistaa hyvän jäljen

Ruumiillinen työ ei ole ehkä se mun juttu juurikin selkäongelmien takia, mutta työpäivät jää usein lyhyiksi joten liikaa selkä ei pääse rasittumaan. Sitäpaitsi istumaan pääsee kohtuullisen usein kunhan vaan käyttää päätään ja miettii, että voiko tuon kohdan siivota istualteen/polvilteen. 

Hikoilu on mun ihon kannalta aika inhottavaa. Iho ei kestä siivousaineita eikä oikeastaan liikaa veden ja desinfiointiaineen läträilyäkään. Nää nyt on hoidettavissa käsirasvalla ja no, perushygienialla mikä tän taudin takia pitää olla kunnossa.

Tahtoisin vain ottaa kuvia kaikista hienoista kodeista ja ihanista lemmikeistä mitä asiakkailla on, mutta täytyy nyt ymmärtää että ihan kaikkea ei voi omin luvin kuvata ja nyyh en voi viedä kissoja ja koiria mukaani. :( Muuten kyllä ihan täykky paikka. Mitä nyt aamulla herääminen hajottaa jne.

Työmyyrä kuittaa. Odottakaa puol vuotta niin valitan kaikesta työhön liittyvästä. Kyllä tää innostus laskee.

Mä länttäsen tähän loppuun supervanhan kuvan musta koska tahdon nuo hiukset aaah oih voih

Kutu mua hipiks

Katsoin dokumentin nimeltä Cowspiracy: salaisuus kestävän kehityksen takana. Tiivistetysti tässä kerrottiin, että suurin syy ympäristön tuhoutumiseen on ihmisten paljous ja niiden tarve saada eläinperäistä ruokaa. Karjatalous nostettiin esille suurimpana ongelmana. 

Mä en aikaisemmin edes tiennyt, miten paljon karjatalous vaikuttaa ympäristöön. Dokumentin mukaan moni muukaan ei ollut asiasta tietoinen ja vaikka joku olikin, hän vaikeni syystä tai toisesta.

Tiedän, että monet leimataan viherpiiperöksi, puunhalaajaksi tai hipiksi, kun asiaan otetaan kantaa. Miksi maa, jossa asumme ei saa kiinnostaa? Miksi kummajaiseksi leimataan, kun tahdotaan tehdä hyvää ja varmistaa, että elämä täällä jatkuu vielä oman elämän jälkeenkin?

Monet sulkevat silmänsä, koska eivät halua luopua siitä mitä heillä on. Mulla on kaikki hyvin, miksi muuttaisin mitään. Jotten leimaudu tekopyhäksi mainitsen tässä vaiheessa, etten itsekään haluaisi luopua kaikesta siitä hyvästä mitä minulla on. Rakastan lihaa ja jäätelöä ja kaikkea eläinperäistä aivan kamalasti, mutta rakastan minä tätä maatakin. Ilmeisesti en tarpeeksi kovasti.

Tämä dokumentti oli ensimmäinen, joka sai minut oikeasti miettimään asioita. Oli se hemmetin hyvin tehtykin, ei siinä. Mä en halua olla sellainen itsekäs ihminen, joka ajattelee vain omaa parastaan eikä mieti mihin se johtaa. Tiedän ettei omat tekoni tai tekemättä jättämiseni vaikuta paljoa mihinkään, mutta jos oikeasti maailman ihmiset ymmärtäisivät, että näin sitä on nyt elettävä jos haluaa elämän tällä pallolla jatkuvan siedettävänä. 

Mä tahdon yrittää. Mä aion yrittää. Mä tiedän, etten vaihda ruokavaliotani täysin vegaaniksi tai siirry kulkemaan pelkästään pyörällä paikasta toiseen. Mä kuitenkin teen sen verran, mikä musta tuntuu hyvälle juuri sillä hetkellä ja alan miettimään näitä asioita enemmän. Ihan vaan sen takia, että herranjumala tämä on meidän maa jossa me asumme kaikkien näiden muiden elävien olentojen kanssa.

Voitte kutsuu mua hipiksi, pidin siitä lempinimestä muutenkin.

Ja lopuksi: katsokaa se hemmetin dokumentti, oikeasti. Löytyy esimerkiksi netflixistä ja varmaan monesta muustakin paikasta. Mä menen nyt tuijottamaa jääkaappia ja miettimään strategiaa tähän mun elämänmuutokseen. Veikkaan, ettei onnistu kovin hyvin kun vanhemmat ostaa ruuat jääkaappiin ja mulla ei vielä rahaakaan ole tullut, mutta kyllä se sieltä kohta rapsahtaa ensimmäinen palkka tilille!

 Löysimpä vielä taiteellisia kuvia vuodelta 2009. Maukolasta.