"Eikös helmikuussa ala jo yhteishaut?"
Minulla piti olla vuosi aikaa rauhassa miettiä mitä mä haluan elämälläni tehdä. Miten tässä näin kävi? En minä ole vielä todellakaan valmis hakemaan kouluun tai edes ajattelemaan sellaista. Tykkään olla siivooja.
"Varo ettet jää tohon työpaikkaan, kun sulla on siellä niin mukavaa."
Ai siis miksi? Luulin että toisten auttaminen, etenkin huonokuntoisten vanhusten, on tärkeää työtä. Palkka ei kyllä riitä muuten kuin omalle navalle joten siinä mielessä en voi vaan jäädä siihen missä on mukavaa. Mutta miksi en voisi kouluttautua juuri tälle alalle?
En vaan yksinkertaisesti ole löytänyt sellaista alaa mikä minua kiinnostaisi. Tai siis kyllä, haluaisin pyörittää omaa tallia mutta tiedän että hevostelu ja muut eläinhommat kannattaa jättää harrastukseksi, ellei eläinlääkäriksi halua. Ja siihenhän mulla ei ole rahkeita.
Katselin taas Kuopion koulutusmahdollisuuksia. Ammattikoulu kuulostaa helpolle, oppisopimus vielä helpommalle. Ehkä enemmän minulle kuin pelkkä koulun penkillä istuminen kahdeksasta neljään. Minä tarviin liikuntaa ja ruumiillista työtä arkeen. Muuten ei tule yhtään mitään mistään enkä minä jaksaisi keskittyäkään.
Joka tapauksessa päätöksiä on tehtävä. En vaan halua tehdä hätiköityjä päätöksiä koska vihaan luovuttamista tai sitä että asiat ei etene sitä vauhtia kun haluaisin niiden etenevän.
Ahdistaa. Pelottaa. Apua.
