Kutu mua hipiks

Katsoin dokumentin nimeltä Cowspiracy: salaisuus kestävän kehityksen takana. Tiivistetysti tässä kerrottiin, että suurin syy ympäristön tuhoutumiseen on ihmisten paljous ja niiden tarve saada eläinperäistä ruokaa. Karjatalous nostettiin esille suurimpana ongelmana. 

Mä en aikaisemmin edes tiennyt, miten paljon karjatalous vaikuttaa ympäristöön. Dokumentin mukaan moni muukaan ei ollut asiasta tietoinen ja vaikka joku olikin, hän vaikeni syystä tai toisesta.

Tiedän, että monet leimataan viherpiiperöksi, puunhalaajaksi tai hipiksi, kun asiaan otetaan kantaa. Miksi maa, jossa asumme ei saa kiinnostaa? Miksi kummajaiseksi leimataan, kun tahdotaan tehdä hyvää ja varmistaa, että elämä täällä jatkuu vielä oman elämän jälkeenkin?

Monet sulkevat silmänsä, koska eivät halua luopua siitä mitä heillä on. Mulla on kaikki hyvin, miksi muuttaisin mitään. Jotten leimaudu tekopyhäksi mainitsen tässä vaiheessa, etten itsekään haluaisi luopua kaikesta siitä hyvästä mitä minulla on. Rakastan lihaa ja jäätelöä ja kaikkea eläinperäistä aivan kamalasti, mutta rakastan minä tätä maatakin. Ilmeisesti en tarpeeksi kovasti.

Tämä dokumentti oli ensimmäinen, joka sai minut oikeasti miettimään asioita. Oli se hemmetin hyvin tehtykin, ei siinä. Mä en halua olla sellainen itsekäs ihminen, joka ajattelee vain omaa parastaan eikä mieti mihin se johtaa. Tiedän ettei omat tekoni tai tekemättä jättämiseni vaikuta paljoa mihinkään, mutta jos oikeasti maailman ihmiset ymmärtäisivät, että näin sitä on nyt elettävä jos haluaa elämän tällä pallolla jatkuvan siedettävänä. 

Mä tahdon yrittää. Mä aion yrittää. Mä tiedän, etten vaihda ruokavaliotani täysin vegaaniksi tai siirry kulkemaan pelkästään pyörällä paikasta toiseen. Mä kuitenkin teen sen verran, mikä musta tuntuu hyvälle juuri sillä hetkellä ja alan miettimään näitä asioita enemmän. Ihan vaan sen takia, että herranjumala tämä on meidän maa jossa me asumme kaikkien näiden muiden elävien olentojen kanssa.

Voitte kutsuu mua hipiksi, pidin siitä lempinimestä muutenkin.

Ja lopuksi: katsokaa se hemmetin dokumentti, oikeasti. Löytyy esimerkiksi netflixistä ja varmaan monesta muustakin paikasta. Mä menen nyt tuijottamaa jääkaappia ja miettimään strategiaa tähän mun elämänmuutokseen. Veikkaan, ettei onnistu kovin hyvin kun vanhemmat ostaa ruuat jääkaappiin ja mulla ei vielä rahaakaan ole tullut, mutta kyllä se sieltä kohta rapsahtaa ensimmäinen palkka tilille!

 Löysimpä vielä taiteellisia kuvia vuodelta 2009. Maukolasta.

Ärsyttää

Ärsyttää seistä tyhjän päällä.

Ärsyttää olla yksin.

Ärsyttää asua kotona.

Ärsyttää nukkua yksin.

Ärsyttää tietämättömyys.

Ärsyttää hajamielisyys.

Ärsyttää unohtelu.

Är-syt-tää.

Ärsyttää näyttää muille oma ärsyyntyneisyys. Ihmiset luulevat, että tahallaan olen inhottava ja ikävä ihminen. Mä vaan en osaa peittää tunteinani samoin kuin joku toinen. Kestä tai ole kestämättä, kyllä tämä ohi menee. Joskus.

Se, että osaan näyttää tunteitani/en osaa peittää tunteitani ei ole negatiivinen asia. Tosin tilannetaju huomioon ottaen. Joka tapauksessa koen tärkeäksi oman psyykeen kannalta, että tunteita on näytettävä, jos ei ihmisille niin viimeistään paperille. Tässä tapauksessa koneelle. Tai no, olen mä paperillekin tunteitani purkanut. Mulla on se kiva kalenteri missä lukee kaikenlaista. 

Mulla sattuu kuitenkin olemaan niin pieni pinna ja sellainen luonne, etten pysty pitämään asioita niin kauan sisällä, että kirjoittaminen olisi paras vaihtoehto. Muutenkin kirjoittaminen helpottaa vain vähän. Se, että voisin huutaa naama punaisena ja hakata ja potkia jotakin auttaisi paljon enemmän. Tai se, että pääsisin ratsastamaan. Ei siinä mielessä että purkaisin vihani hevoseen vaan siinä mielessä, että asiat unohtuisi ja mieli kohenisi. Ainakin hetkeksi.

Nyyh. Tykkään Antti Tuiskun Pyydä multa anteeks kunnolla -biisistä. Kalle ei anna kuunnella. Ihan ymmärrettävää

Laitan näitä heppakuvia koska fiilistelen. Ei ärsytä niin paljoa.

Kone tallessa, kaikki hyvin

WAAA tietokone löydetty. Olin ihan satavarma että se olisi ollut jo täällä Kuopiossa ennen muuttoa, mutta kappas kun löytyi muuttolaatikoista. Heh.

Kevät etenee ja Uunokin on päässyt haistelemaan ulkoilmaa. Sitä vähän pelotti mutta kyllä se siitä innostui. 

Mun kevät rullaa samaa tahtia. Välillä ahdistaa ja välillä on ihan kivaa. Töistä on tullut pientä stressiä, eikä kotonakaan kaikki aina mene suunnitelmien mukaisesti, mutta kyllä se parissa viikossa hellittää. Tai no, siinä mielessä että parin viikon kuluttua ei ehkä tarvitse enää täällä asua (jos kaikki menee hyvin).

Tuleva kevät ja kesä lupaa mulle toivottavasti vuokrahevosen jostain lähistöltä, tankotanssin uudelleenaloituksen ja rentoja kesäiltoja ilman koulun stressiä. Tosin yo-kokeiden uusinnat ja pääsykokeisiin lukeminen on tuolla jossain harmaassa tulevaisuudessa. Ei mennä vielä niihin hetkeen jooko? Keskitytään nyt työntekoon ja säästötilin kasvattamiseen. Ja harrastuksiin.

Kiitän ja kuittaan. 

Hävitin tietokoneeni

Hyvä minä. Täydellistä. Hävitä vaan tietokone ei sitä mihinkään tarvitse.

Kirjoitan tämän äitini ipadilla. En tiedä onko pahempi kokemus kun omalla puhelimella kirjoittaminen.

Minua harmittaa aivan älyttömästi jo pelkästään koneen häviämisen lisäksi se, etten ole päässyt tänne kirjoittamaan. Kirjoitusten aikana odotin oikeasti hyvää hetkeä kirjoittaa, ja kokeiden jälkeen on tapahtunut mielessä ja mielen ulkopuolella niin paljon. No, harmi.

Lähinnä suurin stressin aiheuttaja tällä hetkellä on vanhempien luona asuminen. Saatan kuulostaa teinille näin sanoessani, mutta totta se on. Ei sitä parin vuoden itsenäisen asumisen jälkeen helposti totu yhteisiin ruoka-aikoihin tai siihen, että aina pitää ilmoittaa minne menee. Miksi?!

Nämä arjen asiat eivät edes ole pahinta täällä asumisessa. Mä olin unohtanut, miten huonot välit meillä oikeastaan oli vanhempien kanssa ennen muuttoani. Ei se ollut niin vahva lukioaikana, kun vierailin viikonloppuisin mutta nyt se tuntuu taas palanneen. On kuitenkin ehkä parempi, etten pui sitä asiaa tässä sen enempää. Siellä on varmasti joku lukemassa, joka tietää mistä puhun.

Uunon "jakaminen" tuntuu pahalta. Tiedän mustasukkaisuuteni ja omistushaluisuuteni menevän jo liian pitkälle, mutten oikeasti haluaisi että vanhempani viettävät Uunon kanssa niin paljon aikaa. Olen menettänyt ihmisiä jo elämäni aikana niin paljon, että sen pelko tulee jo oman lemmikin kohdalla. Inhottaa ja itkettää joka kerta, kun Uuno menee mielummin äitini luo kuin minun. Sinä olet minun, tarvitsen sinua ja sinä minua, ole kanssani kiitos. 

Toisaalta mulla menee aika hyvin. Mitä nyt ahdistaa välillä ja pidätän itkua ettei vanhemmat pidä minua yhtä lapsellisena kuin ennenkin. Onhan tunteiden (negatiivisten) näyttäminen hyvin lapsellista ja sitä ei kuulu tehdä. Mä olen kuitenkin saanut töitä aivan ihanasta paikasta enkä anna isin mielipiteiden vaikuttaa. Musta tuntuu hyvältä ja that's it.

Huoh en saa edes kuvia ladattua tähän. Teen sen jotenkin myöhemmin.